Olen helsinkiläisenä seurannut ilolla ja odotuksella Keskustakirjasto Oodin rakennustyön valmistumista. Ilolla siihen asti, kunnes keväällä kuulin minkälainen musiikkiosasto ja -profiili ”kruununjalokiveemme” on suunniteltu tulevan – musiikkiäänitteet on päätetty jättää aineiston ulkopuolelle.
Olen itse aika tyypillinen sukupolveni suomalainen muusikko, kotoisin pieneltä paikkakunnalta, mutta jo varhain pystyin paikalliskirjastosta tekemään ties millaisia kirja- ja levylöytöjä. Ja tyypillinen myös siinä mielessä, että ilman verorahoilla ylläpidettyä kirjastolaitosta olisin tuskin pystynyt kehittymään sekä Suomessa että ulkomailla parikymmentä vuotta kohtuullisella menestyksellä esiintyneeksi ammattijazzmuusikoksi. Toivon sydämestäni, että tulevilla sukupolvilla on yhtä hienot ja yhdenvertaiset mahdollisuudet oppia ja kehittää itseään kuin minulla ja minun sukupolvellani on ollut.
Esimerkiksi jazz, kansanmusiikki, klassinen musiikki ja kaikki niin sanottu marginaalimusiikki ovat musiikin lajeja, joissa fyysisen levyn merkitys on edelleen merkittävä. Tällä lyhytnäköisyydessään kauaskantoisella päätöksellä olla ottamatta musiikkiäänitteitä Oodiin pelataan käytännössä vain ylikansallisten viihdealan suuryritysten pussiin ja varmistetaan, että leijonanosa musiikkikulttuurista, tässä tapauksissa lähes kaikki muu kuin näiden suurten ylikansallisten viihdealan suuryritysten julkaisut on lähtökohtaisesti pois kansalaisten näkö- ja kokemuspiiristä. Vain osa kappaleen alussa mainittujen genrejen julkaistusta musiikista löytyy internetin suoratoistopalveluista. Kirjaston toiminnassa on olennaista myös sattumalta ja etsimättä löydetty — ja kuinka niitä löytöjä tekee, jos löytömahdollisuuksia ei ole tarjolla. Niin kauan kuin musiikin pääasiallinen jakeluformaatti on fyysinen äänilevy (CD ja LP), sen pitää kuulua myös kirjaston äänitevalikoimaan aivan tasavertaisena kirjan kanssa kirjastojohtajien kuuntelumielihaluista huolimatta. Se on tämän julkisen kulttuurilaitoksemme velvollisuus.
Suoratoistopalvelujen käyttäjiä on viimeisimmän tutkimuksen mukaan edelleen vain alle kaksi miljoonaa viidestä ja puolesta miljoonasta suomalaisesta. Musiikintekijät lukuun ottamatta suurten levy-yhtiöiden suurimpia menestysartisteja eivät suoratoistopalvelujen tulovirrasta sitä paitsi hyödy käytännössä ollenkaan. On julkisen kulttuurilaitoksemme velvollisuus yrittää pitää myös tekijöiden puolta viimeiseen asti. Olen keskustellut asiasta usean kirjastonhoitajan kanssa niin Helsingissä kuin muuallakin Suomessa ja viesti tuntuu olevan kauttaaltaan aika selvä: levyjä lainataan edelleen, jos niitä pidetään selkeästi esillä ja ihmisten saatavilla. Miksi Helsingin kirjaston johdossa ei haluta kuunnella asiantuntevan, koulutetun ja sivistyneen kirjastohenkilökunnan ääntä?