Petteri Orpon hallitus on salamannopeassa budjettiriihessään päättänyt jatkaa rajua kulttuurileikkauslinjaa ja samaan aikaan pitää kiinni kulttuurituotteiden ALV:n tuntuvasta kertakorotuksesta. Vaikka kulttuurin leikkaukset pienenivät riihessä, ei musiikkielämän tai kulttuurialan laajemminkaan ole mitään syytä huokaista helpotuksesta, saati juhlia torjuntavoittoa.
Faktojen valossa Orpon hallituksen päätös on itsetuhoinen, tarkasteltiinpa sitä sitten valtion, kansantalouden, kansakunnan, kansalaisyhteiskunnan, eri väestöryhmien osallisuuden tai suomalaisen kulttuurin tulevaisuuden näkökulmista.
Ensinnäkin budjettiriihen leikkaus- ja veroratkaisut tarkoittavat kulttuurialaa kurjistavan kierteen jatkumista sen sijaan, että alan annettaisiin uudistua ja vahvistaa vaikutustaan yhteiskunnassa juuri lausuntokierrokselle tulleen kulttuuripoliittisen selonteon mukaisesti. Selontekoluonnoksen mukaan ”[o]nnistuessaan kulttuuripolitiikka maksimoi kulttuurin tuottaman arvon, joka ilmenee sivistyksenä ja henkisenä pääomana, luottamuksena ja vahvana demokratiana sekä hyvinvointina ja kestävänä taloutena”. Tämän kaiken edellytyksiä hallitus on nyt rapauttamassa ja kuihduttamassa valitsemallaan raippalinjalla.
Toisekseen, hallituksen omien politiikkatavoitteiden kannalta parempia vaihtoehtoja talouden tasapainottamiseen olisi tarjolla, mihin toivottavasti valtion talousarvioehdotuksen eduskuntakäsittelyn aikana tartutaan.
Itsetuhoinen valinta leikata kulttuurista ja vieläpä yleistä linjaa kovemmalla kädellä osoittaa syvää ymmärtämättömyyttä kulttuurin merkityksestä. Kirjailija, biologi Juha Kauppisen summausta lainatakseni ”kulttuuri on, tehtynä ja koettuna, kehys elämälle. Se on paljon lähempänä elämän tarkoitusta kuin luksusta.”
Jo tänä vuonna on taiteen ja kulttuurin valtionavustuksia edelleen kanavoivista hanoista jaettu kaltaiseni keski-ikää lähestyvän marginaalitaiteilija-järjestöjyrän muistijanalla ennen kokematonta niukkuutta. Moni pitkäaikaisesti tuettu, arvostettu toimija on jäänyt nuolemaan näppejään, eivätkä uudet avaukset ole saaneet tuulta siipiensä alle. Talousarvioehdotuksen valossa tila musiikin monimuotoisuudelle ja uusille avauksille uhkaa edelleen kaveta, enkä ihmettelisi, jos moni kunnianhimoinen nuori suuntaisi suoraan ulkomaille kehittelemään omaa juttuaan Suomea otollisemmassa ympäristössä.
Järjestökentällä on väkisinkin ryhdytty miettimään, voidaanko tehdä jotain tehokkaammin. Valitettavasti tuntumani on, että ”ylimääräistä” nipistettävää ei musiikkialan organisaatioissa juuri ole. Mahdolliset säästöt hallinnosta tai tukitoiminnoista eivät millään tule kattamaan nyt esitetyn kokoisia säästöjä. Muistaa sopii myös, että alalla on paljon freelancereita ja yksinyrittäjiä, joilla ainoat säästökohteet ovat joko omat, yleensä vaatimattomat elinkustannukset tai satsaukset työvälineisiin ja -olosuhteisiin. Vähemmällä ei kerta kaikkiaan saa enemmän, eikä pelkällä näkkileivällä pitkään elä.
Siispä noin 7 %:n leikkaukset sekä taiteen ja kulttuurin valtionavustuksiin (- 6,5 miljoonaa euroa) että esittävän taiteen ja museoiden valtionosuuksiin ja -avustuksiin (- 10,8 miljoonaa euroa) tarkoittaisivat toteutuessaan sitä, että taidetta tehdään vähemmän, yhä harvemman sorttista ja yhä harvemmat pääsevät nauttimaan sen hedelmistä.
Esimerkiksi Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n toiminnanjohtaja Iiris Lehtonen on arvioinut, että leikkauksista kärsivät erityisesti ” lapsista, nuorista ja ikäihmisistä koostuvat yleisöt sekä pienemmät paikkakunnat”. Kapellimestari Jukka-Pekka Saraste on Helsingin Sanomien haastattelussa arvioinut yhdeksi mahdolliseksi leikkausten seuraukseksi taiteellisen tason laskun: ”Sen tason tuhoamiseen ei tarvita kuin yksi pieni lause, mutta sen kasvattaminen entiselleen on jo ihan toinen juttu.”
Alv-korotus pakottaa samanaikaisesti markkinaehtoiset musiikkitoimijat korottamaan hintojaan, minkä seurauksena yhä harvemmalla kuluttajalla on varaa keikka- tai festarilippuun. Väestön yhdenvertainen osallisuus musiikkielämään kärsii paitsi yleisön myös ammattilaisten kohdalla, mikäli ala tiputetaan nälkäpeliin, jossa voittaja saa kaiken. Jos kulttuuria tehdään pelkkä maksukyky ja valmiiksi saavutettu tunnettuus edellä ilman tasapainottavia mekanismeja, ilmaisunvapaus rapautuu nopeasti.
Muusikkojen liiton viestintäpäällikkö, Kansainvälisen musiikkineuvosto IMC:n hallituksen jäsen Sanni Kahilainen arvioi leikkausten osuvan ensimmäisenä vähemmistöihin, kun OKM:n hallinnonala laitetaan taistelemaan keskenään leikkausten kohdistamisesta.
Kuinka ollakaan, Orpon hallitus päätti budjettiriihessä asettaa vastakkain ammatillisen koulutuksen ja kulttuurin rahat. Ammatillisen koulutuksen leikkauksia ei ole mitään syytä juhlia tai hiljaisesti hyväksyä musiikkialalla: myös me tarvitsemme osaavia ammattilaisia moniin tehtäviin eri puolella musiikkielämän ekosysteemiä aina äänitekniikasta logistiikkaan ja markkinointiin, unohtamatta toisen asteen merkitystä osana musiikkikoulutuksen polkua intohimoisesti harrastavista lapsista korkeakoulutettuihin ammattimuusikoihin.
Palataanpa siis alussa lupailemiini parempiin vaihtoehtoihin tasapainottaa julkista taloutta. Niitä olisi helposti löydettävissä OKM:n hallinnonalan ulkopuolelta. Edunvalvontajärjestöjen kirjoittamattomia sääntöjä on omalla tontilla pysyminen. Sen rikkomisen uhallakaan en malta olla alkajaisiksi huomauttamatta, että esimerkiksi hoitojonojen purkuun tehottomaksi todetun, Lääkäriliitonkin vastustaman yksityisten lääkärikäyntien Kela-korvauksen noston peruminen olisi valtion näkökulmasta saman kokoluokan säästö kuin nyt esitetyt kulttuurileikkaukset.
Ja miksi tyytyä nollasummapeliin samankokoisten momenttien kesken? Musiikin luovan alkutuotannon edunvalvontapäällikkö Iiris Suomela nostaa esiin budjettiriihen vaikutuksia ruotivassa kirjoituksessaan, että vain 11 % Suomen yritystuista edistää yritystoiminnan ja työllisyyden kasvua. Kun toisaalta tämänhetkinen taiteen ja kulttuurin valtionrahoitus saa aikaan yli kymmenkertaisen taloudellisen tuotoksen, herää houkutus ohjata valtionvarainministerin saksikäsi ihan muualle.
Taideyliopiston rehtori Kaarlo Hildén on puolestaan ansiokkaasti muistuttanut, että valtio kohdentaa miljardeja [!] euroja ympäristölle haitallisiin tukiin. Hildénin blogia lainatakseni ”[r]aakkuja ja kulttuuria näyttää yhdistävän se, että kummankin kohdalla päätösten ja periaatteiden noudattaminen riippuu siitä, nouseeko niiden rikkomisesta julkinen kohu”.
Taiteen akateemikot varoittavat tuoreessa julkilausumassaan kulttuurileikkausten rapauttavan demokraattista yhteiskuntaa. ”Olisi tuhoisa virhe leikata nyt taiteesta, joka on yhteiskunnallisen ajattelun ja keskustelun ainutlaatuinen muoto”, he kirjoittavat. Yhdyn ajatukseen täysin.
Budjettiluonnoksen yksityiskohdat tarkentuvat vielä ennen kuin valtioneuvosto antaa esityksensä eduskunnalle, ja tässä vaiheessa voi tapahtua yksittäisten taiteenlajien tai kulttuuritoiminnan muotojen kannalta oleellisia rajauksia tai kohdistuksia.
Iso kuva on kuitenkin selvä: julkilausuttujen tavoitteiden vastaisesti hallituksen talousarvioesitys tulee heikentämään taiteen ja kulttuurin tekemisen mahdollisuuksia. Katseeni kääntyykin erityisesti kohti eduskuntaa: ymmärretäänkö siellä, erityisesti valtiovarainvaliokunnassa kulttuurin kokonaisvaltainen merkitys yhteiskunnalle, joka raivaa tietään läpi useiden samanaikaisten kriisien?
Säveltäjä Pasi Lyytikäinen on lohkaissut: ”Kulttuurista leikkaaminen on kuin tekisi laihdutusleikkauksen poistamalla nenän. Paino ei putoa, mutta jälki on rumaa.”
Nyt on aika pysähtyä, ennen kuin vahingoitamme itseämme.
Niilo Tarnanen,
Suomen musiikkineuvoston puheenjohtaja
Kuva: Anna Autio
Suomen musiikkineuvosto 